Tasan 13 vuotta siitä, kun tein elämäni raskaimpia päätöksiä. Mieleni oli levoton: Teenkö väärin, kun teen näin? Pysäköin autoni parkkiin lähikaupungissa. Pysäköintimittarilla oli mies. Sisäinen evankelistani heräsi. Tuolle miehelle pitäisi kertoa uskosta ja Jeesuksesta. Miehen hymy oli ystävällinen, suorastaan rauhoittava. Kun oli minun vuoroni laittaa rahaa mittariin ja käännyin takaisin autolleni, mies oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Enkeli? Jeesus? En tiedä. Sisikunnassani oli syvä rauha.

Tasan 13 vuotta tuon päivän jälkeen seison saman kiviaidan luona, josta näin unen tuona keväänä. Uni muistutti toista kymmentä vuotta aiemmin saamastani profetiasta. Siinä silloisessa seurakunnassani vieraillut henkilö toi eteeni kuvan: “Sinä olet kuin Ukko-Pekka -veturissa. Kyyti on röykkyistä. Tulee aika, jolloin astut Pendolinon kyytiin. Kokeilet istuimia ja selkänojia. Nautit matkasta.”

Elämäni muuttui matkan varrella entistäkin mutkallisemmaksi. Kyselin moneen otteeseen sitä, missä se Pendolino oikein viipyy. Ukko-Pekan kyydissä oli oltu ihan tarpeeksi. Matkan röykkyisyys alkoi ahdistamaan.

Tuona keväänä, äitienpäiväaamuna, heräsin unesta. Olin hämmentynyt. Unessa asuinpaikkani vieressä olevan kiviaidan viereen oli valmistunut rautatie. Unessa ihmettelin näkymää. Samaan aikaan kuulin erään silloisen seurakuntalaisen laulavan laulua: Kipu sammumaton pian päättyvä on. Te, jotka laulun tunnette, huomaatte, että alkuperäiset sanat ovat hieman erilaiset. Tämä muunnos lienee merkityksellinen? Sitä pohdin. Seuraavaksi näin uuden näkymän: Minua kainaloihin ulottuva heinä pellolla ja minä kahden matkalaukun kanssa lähdössä junaan, joka oli kiviaidan takana raiteilla odottamassa.

Samainen vieraspuhuja tuli seurakuntaan tuona kesänä. Hän palasi uudestaan junateemaan sanoen: Se Pendolino tulee, ja se tapahtuu niin nopeasti, että hyvä että saat hameen helmat kyytiin. Niinhän siinä kävi. Lähdin mukanani vaatteet ja muutama itselleni tärkeä tavara, mukaan lukien Raamattu, Raamatun tietosanakirjat ja tietokone. 

Olen nimittänyt aikaa 13 vuoden “eksiiliksi”, maanpakolaisuudeksi. Ympäristö, jossa elin oli alkanut ahdistamaan. Ongelmavyyhti oli monisyinen. Tuntui, että ainoa vaihtoehto on pako. Niin teinkin. Pakenin paikkaan, josta ajattelin minua olevan vaikea löytää. Pakenin tilannetta. Ja – kun tarkemmin asiaa pohdin – myös uskoa ja Jumalaa, jotka olivat tulleet kytketyksi ongelmavyyhteen.

Hyvin harvakseltaan pystyin käymään koko paikkakunnalla. Minulla oli tunne, että “maa hylkii” minua. 

Pohdin kokemaani monelta kantilta. 

Jotain alkoi hahmottua. Ongelmina kokemani alkusyystä ja omasta osuudestani tapahtuneeseen. 

Lisäksi paljon rukousta, keskustelua ja kirjoittamista. 

Vähin erin kipu hellitti ja menneisyyden varjot eivät tuntuneet niin kamalilta. 

Tuo kiviaita symboloi monessakin mielessä rajaa entisen ja nykyisen välillä – ja välillä tuntui, ettei sitä voi ylittää. 

Menneenä kesänä palasin noihin maisemiin. Katsoin maahankaatunutta aitaa, umpeenkasvanutta lähdettä ja sammalen peittämää kiviaitaa. 

Oli kuin Jumala olisi puhunut jälleenrakentamisen ajasta. Voisivatko nämä kunnaat puhjeta vielä kukkaan?

Tunnustelen olotilaani. Minä, joka niin monta kertaa olen kokenut ääretöntä ahdistusta, koenkin syvän rauhan.

Näyttää siltä, että kaiken kaikkiaan 30 vuoden rukous on vapauttanut tuota tilaa syvistä sidoksista, jotka ulottuvat sukupolvien taakse tilan mutkikkaissa omistussuhteissa. Rukous on vapauttanut myös minua. 

Kiitin erästä esirukoilijaa siitä, että hän oli kantanut vaikeina aikoina. Kerroin, mitä on tapahtunut. Hän totesi: “Näkkeehän sen siusta. Sie olet onnellinen.”

Julkaistu alun perin 13.8.2020