Jotkut kohtaamiset ovat minulle kuin jumppakuminauhoja: Kun vastetta tulee, aivoni alkavat toimimaan ja sormet liikkumaan näppäimistöllä.

Monet kirjoitukset ja puheeni ovat syntyneet edellä mainitulla tavalla.

Muutamat kohtaamani tilanteet ovat saaneet pohtimaan: Miten tähän nyt oikein suhtautuisi? Ovatko asiat noin mustavalkoisia kuin annetaan ymmärtää?

Tai ehkäpä tämä, mitä koen, on osa minua: Tieni on monesti ollut erikoinen, muottiin soveltumaton. Näin on luonteeni ja persoonanikin.

”Luovuutta se on, kun maalataan laveasti yli laitojen”, analysoi eräs lukemani kirja.

Yli laitojen asioita monesti katson myös uskon(non) näkökulmasta.

Työtoverini esitteli minut ja erään kuvan toisilleen.

Hänestä kuva oli söpö kuva meistä ns. uskovaisista. Minulle tuli – erään kohtaamisen takia – itku silmään: Näin tarkasti joku on asian oivaltanut.

Voi meitä rajanvetäjiä! Me piirrämme tiukan rajan ympärillemme. Epäillen, epäröiden, pelokkaastikin pälyillemme muiden rajanvetäjien pilttuisiin – emmekä millään ymmärrä, miten se toinen voi uskoa ja elää uskoaan todeksi noin.

Joskus saatamme hiljaa tai ääneenkin antaa hänelle nimen, joka ei kuulosta kovin mairittelevalta – ja jos joku menee hänen pilttuuseensa, saa hänkin saman nimen ja sen mukaisen paheksunnan tai peräti tuomion.

Kun näin kuvan, totesin pilke silmäkulmassa – ja samalla ihan vakavastikin rukouksena: ”Haluaisin olla Herran pyyhkumi!” Myöhemmin kirjoitin rukouksen muistiin tuohon nimenomaiseen tulosteeseen.

Jatkuu seuraavassa kirjoituksessa…